Kävin meikki illassa ja sille tielle jäin. 

Eilen sain alotuslaukun postissa ja tänään se käytiin läpi Katrin kanssa.

Oon niin mielissään tästä! Tämä mahdollistaa mun olla pitempään lasten kans kotona ja saan työskennellä just sillon ku mua huvittaa ja pitää taukoni just sillon ku huvittaa! 

Nyt koulutusta ja pänttäystä ja musta tulee niin hyvä itsenäinen ihonhoitokonsultti. Kuulostaapa hyvältä ;) 

Edelleen allergiat vaivaa. Eräänä päivänä tunsin olevani loppu (jälleen kerran), kun katsoin vauvani kipua- tietämättä kuitenkaan mitä olin syönyt väärin. Syytin itseäni Allin kivusta.  

Päätin että tämä imettäminen saa nyt riittää ja soitin sairaalaan, että haluamme nopeasti altistukseen että saamme korvikkeelle kela korvauksen. 

Viime torstaina aika sitten oli. Pelkäsin tosi paljon. Allin isosiskolla on niin paha maitoallergia, että kun altistus alotettiin klo 9, niin lapsi virkosi vasta klo 18 adrenaliinista huolimatta. 

Sairaalalla meni hyvin. Pientä puklailua ja muutamat ripalit. Kotona altistuksen jatkoa ja mulle maito käyttöön. Sain kaivaa pakkasesta juhannuksena pakastettua juustokeittoa, aivan sika hyyyää!!

 Kolmantena altistus päivänä kakan mukana puskikin jo veret ja altistus päätetiin siihen. Nyt odotellaan kelan päätöstä. (Ja mietitään sitä imetyksen lopettamista, miksi se onkin niin vaikeaa..?)

Minö ja tytöt ollaan myös kovasti matkusteltu tämän kolmen kuun aikana. Käytiin tampereen reissulla ja Helsingissäkin yöbussilla piipahdettiin.

aika sydönkontrolliin on ensi kuussa. Endon polillekkin oli tarkoitus olla, mutta sinne on niin kova tunku että joulukuulle menee.

kiinteitö alotellaan sitten kun suoliston tilanne normalisoituu. Kerran maistettiin kyllä jo vähän porkkanaa, mut ei ollu vielä massu ja tilanne valmis. 

Päätin että rankkaan kaikki yleensä allergisoivat pois ja sit otan kahden viikon päästä pikkuhiljaa takas mitä kestää. 

Maito tiedettiin jo allergisoivaksi, mutta joku vielä hiersi. 

Olin ollut viikon tällä tappokuurilla ja oireet Allilla ei alkanut helpottaa yhtään, tai siltä musta sinä turhautumisen hetkenä tuntui. 

Ajattelin vain että mielikuvitus on tehny tepposet ja vakuuttelin itselleni yhtä vakuuttavasti ku neuvolan työntekijä, että se on vain sitä kuuluisaa koliikkia. Otin säälivän ilmeen ja sanoin että onneksi se menee ohi.

ja söin mokkapalan.

ja seuraavana aamuna porkkanakakun. 

Kaikki hyvä on kiellettyä. Sillä samalla sekunnilla vehnäjauho rupes vaikuttaa-vihreä vesi ruilas läpi ja näppylät palasi. Maha kipiä ja oksu lentää. Nyt ootellaan taas elämän rauhottumista ja syyään semperin paperinäkkäriä.

Näin kypsä minä tähän oon...

Nyt koti on kaaos, siivous kutsuu... Taas.

Yksi kuva vielä tästä kauniista tytöstä💞

Lääkäri kertoi, että raskausaikana istukkanäytteestä otettu kromosomit (jotka näytti normaalia) olivat epäonnistuneet ja vaikean sijainnin vuoksi näyte on otettu liian pinnalta ja näin ollen minun soluista. Raskausaikana oli siis tutkittu vahingossa minun kromosomeja!! 

Ihmettelen vieläkin, miten niin voi sattua. Meille turnerin syndrooma tieto ei ois aiheuttanut mitään toimenpiteitä raskausaikana, mutta jotkut tekevät suuria päätöksiä näiden testien pohjalta.

Nyt molekyylikaryotyypitys verikoe näytti että Allilta puuttui yksi x kromosomi kokonaan, joka tarkoittaa turnerin syndroomaa. Allin sydänvika aortan ahtauma on johtunut myös tästä. Mahdollisesti jotain munuaisjuttuja ja kilpirauhasjuttuja voi olla edessä, mutta ne tiedostetaan ja niitä tutkitaan.

Allille joudutaan joskus antamaan kasvuhormoonia, koska turnerin syndroomaan kuuluu lyhytkasvuisuus. Turner tytön keskipituus on 147cm. 

Mahdollinen lapsettomuus liittyy myös turneriin.

Lääkäri kertoi, että suurinosa, jopa 90% turner raskauksista päättyy keskenmenoon ( Ajatelkaa- Alli on todellinen taistelija! Ensin raskausajan taistellut ja sitten vielä nämä alkuvaiheen vaikeudet myös kunnialla <3) ja että turner tyttöjä syntyy vain 10-15 vuodessa. 

Tässä vielä lisätietoa.

http://www.terveyskirjasto.fi/terveysportti/tk.koti?p_artikkeli=dlk01056&p_teos=dlk&p_osio=&p_selaus=8924

Nyt me käydään endokrinologia poliklinikkalla tiiviisti seurannassa ja nyt tutkitaan vielä verikokeesta ettei kromosomistoon ole poikennut yhtään y-kromosomia. Jos sellainen löytyy, se alkaa tehdä jotakin suurta kasvainta ja siihen pitää ajoissa puuttua.  Toivotaan ettei!

Asiat vois olla niin paljon huonomminkin! Alli on ainutlaatuinen ja Alli on taistellut itselleen elämän, niinkuin joku sen ihanasti sanoi. Edelleen se on meidän täydellinen vauva <3 

Refluksikin kyllä vaivaa, sitä me ei kyllä tartteis. Nyt on muori imetysdieeteillä, kaikenlaista välillä pois jättäen. Olen pannut merkille, että ainakin maito pahentaa ronskisti refluksin oireita ja massuvaivoja. 

Reppana pieni. 

Mutta ihana kun on kesä ja takaterassi on yksi huone lisää. 

Painoa on tullut kovasti leikkauksen jälkeen. Pituutta vähän heikommin, mutta siitä ollaankin menossa tutkimuksiin 9.6.14

Isosisko hoivaa ja hellii. Ei mustasukkaisuutta näkyvissä, ainaskaa vielä. 

Ristiäiset vietettiin 7.6.2014 ja raskauden ajan työnimi "Alli" jäi ihan oikeaksi nimeksikin, vaikka en olisi uskonut!

Sitten alkoi huuto. Syödä vauva ei oikein jaksanut. Minulla nousi huoli. Hormoonipöllyissä itkin ja yritin saada apua ja ymmärrystä. 

Jännitin lääkärin tarkastusta. 

Hoitaja sanoi minulle monta kertaa ja kaikkiin huoliini että nauti siitä vauvasta. Nauti nyt, kohta huomaat että kolme kuukautta meni etkä nauttinut ollenkaan. Tiedän hänen tarkottaneen hyvää, mutta silloin vain syyllistyin siitä. 

Koitti kotiinlähtötarkastus.

Nivuspulsseja ei tuntunut ja sydämestä kuului sivuääni. 

Mentiin sydämen ultraan. Lääkäri ultrasi kauan hiljaa ja sitten selitti minulle jotain sydänviasta. Kaikki meni viuh ohi vain- jäin siihen käsitykseen että meijän vauvalla on joku kaulavaltimon kaventuma ja vauva jää osastolle kymmeneksi päivää. Ainakin näin aluksi. Ainakin. 

Soitin miehelle ja soitin siskolle. Lähin hakemaan omat tavarat synnytysosastolta. Minä kotiutuisin. Vauva ei. Sen piti olla meidän elämän onnellisin päivä ja se oli  kauhein koskaan. 

Itkin vain. Synnytysosastolta lähtiessä hoitaja vielä seurasi minua ovelle ja kävi vielä muistuttamassa. "Muista mitä minä sanoin, nauti siitä vauvasta!"  Itkin lisää. 

Lääkäri selitti miehelleni uudestaan diagnoosin ja pikkuhiljaa alkoi minullekkin selviämään. Vauvalla on AORTAN AHTAUMA. Lääkäri oli selittänyt minulle aijemmin ultranneensa kaulan kohdalta ja  aortassa, päävaltimossa on kaventuma. 

Jouduttaisiin olemaan kymmenen päivää osastolla, koska siinä ajassa duktus (eli se reikä) menee umpeen ja tila voi sen jälkeen huonontua. 

Osastolla seurataan neliraajapaineita ja vointia. 

Jouduimme kotiin yöksi. Vauva jäi sinne. Se tuntui aivan hirveältä. Turvakaukalo lähtikin tyhjänä kotiin ja tarkkaan valkatut kotiutumisvaatteet eivät tulleetkaan käyttöön. Koko sairaalakassilla en olisi tehnyt yhtään mitään. 

Meidän esikoinen, kohta kolme vee halasi ja silitti selästä ja sanoi "Elä murehdi"  Ei kolme vuotiaan pitäisi nähdä tällaista tuskaa. Tuntui pahalta että olin ollut viikon pois ja sitten kun tulin kotiin- olin aivan poissaoleva. Ajatukset oli sairaalassa. 

Aina kun lähdin sairaalaan, tunsin huonoa omaatuntoa kun jätin toisen lapsen kotiin ( rs-virus kausi- sisarukset eivät saaneet vierailla osastolla) ja aina kun olin sairaalassa- tunsin huonoa omaatuntoa kun en ollut isomman kanssa. Vuorottelimme minun miehen kanssa jatkuvasti sairaalalla. 8-21 välillä kokoajan oli jompikumpi Allin luona. Kuvia läheteltiinkin paljon tämän kymmenen päivän aikana. 

Osastolla oli tosi ihanat hoitajat ja lääkärit. He hoitivat täydellä sydämellä meijän vauvaa sekä myös meitä vanhempia. 

Kymmenes päivä osastolla saapui. Vointi koko osastojakson oli hyvä, vaikkakin verenpaineet koholla.

Leikkausta suunniteltiin puolen vuoden- vuoden päähän. Kontrolliin tultaisiin kolmen päivän päästä- silloin ultrattaisiin sydän.

Meinasi tärisyttää, nyt se alkaa. 

Mulle asetettiin ballonki klo 12.  Se tuntui oudon inhottavalta, varsinkin kävellessä sai ottaa vähän leveämmän jalkavälin. Ballonki aiheutti muutaman kipeän supistuksen ja menkkamaista jomotusta. 1630 se jo tippui. Sitten vain ooteltiin aamuun.

Aamulla lääkäri katsoi minun olevan neljä senttiä auki ja päästäisiin saliin kun vain tilaa salissa. 

Se odottaminen kyllä kypsytti. Ei paikkoja kylläkään.

Ravattiin käytäviä ja kiivettii ylösalas portaita. Ukolla meinas kunto loppua- minä painelin raivolla. Muka päätin että se sillä syntyy, mitä sitä turhaa. 

Otettiin päikkärit siinä ootellessa, sitten meijät herätettiinki jo synnyttämään.

Saliin mennessä ainut kipu oli pohkeissa, armottomasta porras treenistä.

Puhkastiin kalvot ja lyötiin oksitosiini. Kipu alkoi. Halla ja etelätuuli soi jo ties kui monetta kertaa. Pottumuussia teki mieli. Vauvan sydänäänet laski ja aina kyljenkäännöllä nousi.

Tässä kohtaa jo ulvoin. Kätilö kysyi olenko nyt aivan ehdoton etten halua sitä epiduraalia. No en ollut ennää. 

Kohta sainkin synnyttää ja pari ponnistusta ja vauva oli maailmassa. 

Se parkasi!!

Lastenlääkäri alkoi heti tutkimaan vauvaa, minä huusin ja itkin onko se terve. Lääkäri kertoi vauvalla olevan kaikki hyvin ja näyttävän oikein virkeältä.  Koko raskausajan huoli oli hetken tiessään. 

Vauva oli täydellinen.

2596g ja 47cm

Olin jo vähän epätoivoisenakin odottanut meille toista lasta. Kesän alussa lopetin turhan raskaustestien tekemisen, päätin että en tee enää yhtään ja ajattelin että huomaan kyllä sitten ku perse alakaa levitä ja naama kukkimaan- ehkä siinö sivussa vähän mahakin kasvamaan.  Laihdutin 12kg ja aika tutkimuksiinkin jo saatiin. 

Sitten turvotti vaikka kuin reenasin ja päätin varalta tehdä raskaustestin. 

Voi sitä tunnetta <3

Meiltä kyseltiin toivotaanko tyttöä vai poikaa. Vastasimme niin kuin kuuluu: "Ei väliä kunhan olisi terve."  Emme tainneet oikeasti ymmärtää lauseen merkitystä vasta kun nyt.

Koitti ensimmäinen ultra, niskapoimu ultra. Luin odotellessa vauva lehteä, jossa sattui olemaan juttu down lapsesta. Ajattelin, että voi kun sulonen.

Täti ultrasi ja mumisi merkittävistä turvotuksista ja tahtoi vielä lääkärin paikalle. Olin pihalla ja itkin ei huudon saattelemana. Kysyin mikä on normaali ja paljonko meidän vauvalla oli. Täti kertoi alle kolmen olevan normaali ja meidän lukeman hurjat 9.0! Täti lohdutti että elähän vielä hätäile, lähetetään teidät sikiötutkimusyksikköön. 

En ymmärtänyt mistään mitään. Menin takaisin töihin ja pidättelin itkua, kunnes pomo kysyi ultra kuulumisia, siihen romahdin. Lähdin kotiin ja aloin etsimään netistå tietoa. Kysyin myös eräässä äiti ryhmässä kokemuksia. Suurinosa oli pelottavan armottomia- keskenmenoa, keskeytettyjä, tuskaa ja rankkaa arkea erityislasten kanssa. Tai pelottavimmat kai sieltä alkujärkytyksessä poimi, myöhemmin löysin sieltä myös paljon lohduttavia tekstejä.

Menimme sairaalaan tutkimuksiin viikon päästä ja siellä otettiin istukkanäyte. Mulla oli istukka takaseinämässä ja näyte oli hankala saada. Hoitaja kertoi ennen toimenpidettä että se tuntuu kuin verinäyte otettais.. Olen täysin eri mieltä. Mulla se oli tuskaa. 

Sitten siinä meni viisi viikkoa jännittäessä ja tuskailessa aiheuttaako istykkanäyte keskenmenon.

Olin oman isäni luona sairaalassa kun tulkset tulivat. Hoitaja puhelimessa sanoi, että terve tyttö on tulossa!  Itkin onnesta!

Minua ultrattiin koko raskaus kahden-kolmen viikon välein. Matkan varrelle vauvalle mahtui vaikka mitä. Epäiltiin millon mitäkin sairautta, sydänvikaa, luustosairauksia, lyhytkasvuisuutta. Turvotuksia kävi kasvoilla ja vartalolla ja edelleen pysyi niskassa. 

Loppuvaiheessa raskautta vauva ei oikein kasvanut ja joku notch virtauksissa näkyi. (Vielä tänäkään päivänä kukaan ei ole minulle sitä tarkkaan selittänyt mitä se tarkoittaa) Olimme jälleen kontrolliultrassa rv 37+5, kun lääkäri päätti että jään osastolle käynnistykseen.